Eräissä asiakirjoissa on säilynyt perustamispäivämäärä toukokuun 15 1890. Tallella ei kuitenkaan ole pöytäkirjoja, joista selviäisi perustajajäsenet ja sen aikaiset toimihenkilöt. Kylässä silloin toimineen sahalaitoksen johto lienee ollut ainakin osallisena perustamisessa, kun muistitiedon mukaan saha oli ollut rahoittamassa puolet miesvoimaruiskustakin.
Muistiin merkittyä tietoa palokunnan toiminnasta on löytynyt vasta 1930-luvulta. Saattaa olla, että aikaisempi toiminta oli enemmän käytännön toimintaa ja paperisotaa ei pidetty tarpeellisena. Ainakin 30-luvulta on toimittu Orimattilan VPK:n kyläosastona. Vasta 50-luvulta on alettu laatia vuosikertomuksia. 17.7.1972 pidetyssä kokouksessa päätettiin järjestäytymisestä ja omien sääntöjen laatimisesta. Syyskokouksessa 10.9.1974 tehtiin päätös palokunnan ilmoittamisesta yhdistysrekisteriin itsenäisenä ja hyväksyttiin säännöt.
Viimein 16.6.1975 yhdistysrekisterivirasto vahvisti säännöt ja merkitsi Pennalan Vapaaehtoinen Palokunta ry:n rekisteriin numerolla 119236. Järjestäytymispäätöksestä lähtien on myös pidetty sääntöjen edellyttämät kokoukset ja hallitus on kokoontunut tarpeen mukaan, on laadittu pöytäkirjat, toimintasuunnitelmat, talousarviot, toimintakertomukset, kirjanpito, tilinpäätökset jne. Paperia löytyy jo useita mapillisia ja paperi tulva tuntuu vaan lisääntyvän.
Muistitietoja kerättiin v. 1975 haastattelemalla useita palokuntaveteraaneja ja näin saatiin tähänkin jonkin verran tietoja vanhimmista vaiheista.
Jo aiemmin mainittu saha paloi vuosisadan vaihteessa, mutta jälleenrakennettiin ja toimi vielä ainakin toistakymmentä vuotta. Ei ole täysin selvillä, hankittiinko palokunnan toinen miesvoimaruisku vasta tämän palon jälkeen. Se, siis sahan puoleksi rahoittama, oli kuitenkin sijoitettuna aseman makasiiniin. Sahahan sijaitsi radan toisella puolen vastapäätä asemaa. Tammikuussa 1910 syttyi sahalla taas tulipalo, jossa vahingot eivät kuulemma olleet suuret. Tässä sammutustyössä mukana ollut veteraanimme ja kunniajäsenemme Toivo Ylöstalo kertoi siitä värikkäästi yksikohtaisesti. Kuultuaan tuota kertomusta voi todeta että Pennalan aseman asemapäällikkö Jerströmín johdolla suoritetun sammutustyön taktiikka on ollut ihan oikeaoppista nykyistenkin käsitysten mukaan.
Hyvin varhain oli rakennettu "ruuttakoppi", kalustovaja Lankila - Villähde tien varteen, Pyssymäen sorakuopan viereen, jossa se toimi yhden miesvoimaruiskun ja muun palokalusto mm. Melkoisten ämpäripinojen, jatkotikkaiden ja käsin veivattavan hälytyssireenin sijoituspaikkana aina 40-luvun lopuille asti, kunnes nykyinen paloasemarakennus, "palotalli" valmistui. Jo alkuvuosista alkaen on pidetty myös urheilukilpailuja ja mm. Mattilan tuvassa on pidetty iltamia. Mattilan (Emil, Aimo) talo sijaitsi silloin Lankila – Villähde tien varrella, Pyssymäkeen noustessa, parin sadan metrin päässä "ruuttakopista" toisella puolella tietä.
Vuosisadan alkupuolen palokuntalaisten nimistä tuli jo mainituksi asemapäällikkö Jernström ja Toivo Ylöstalo sekä Emil Mattila, heidän lisäkseen aktiivisesti toimineita mm. Kauppias Yrjö Vilkman sekä Teodor Koivisto, Matti Greijula, Uuno Laakso, Martti Vilhonen, Kauko Koivisto, Lauri Metsä, Kalle Pärhä, Kauno Koivisto, Lauri Koskinen, Ilmari Saarinen, Viljam Seppälä, Tuomas Jaakkola, Paavo Jussila ja Matti Ranta. Erityismaininnan ansaitsee seppä Kalle Sakeus Andelin ja aivan oman lukunsa vuonna 1925 Pennalaan opettajaksi tullut Leo Sirola, joka sammutuspäällikkönä ja palokunnan päällikkönä sekä Orimattilan VPK:n hallituksen jäsenenä aina 50-luvulle asti toimineena sai ansioistaan Uudenmaan läänin Palokuntaliiton viirin ja kultaisen ansiomerkin. Pennalan VPK:n kunniapäälliköksi hänet nimitettiin v. 1975.
Hänen toimikaudellaan kylään rakennettiin useita hyviä sammutusvedenottopaikkoja, joita edelleenkin on käytössä. 40-luvun alussa saatiin ensimmäinen moottoriruisku kalustoperävaunussa, jossa oli myös muuta sammutuskalustoa. Perävaunua vetämään hankittiin myös auto v. 1941. Letkua oli niin paljon, että sitä riitti myyntiinkin. Kun miehet palasivat " sieltä jostakin " ryhdyttiin suunnittelemaan paloasemaa. Rahaa kun ei juuri ollut, oli aluksi ajatus rakentaa savesta. Betonista, sementtitiilestä tiilikatolla se lopuksi toteutettiin. Tämän teki mahdolliseksi se, että lahjoituksena saatiin tontti, huomattava määrä rahaa, ovet ja ikkunat, puutavaraa sekä muita tarvikkeita.
Rahaa myös lainattiin kyläläisiltä. Lainatkin muuttuivat lahjoituksiksi, kun velkakirjoja ei vaadittu lunastettaviksi. Opettaja Sirola käytti myös tiettävästi melkoisesti omia varojaan, ennen kuin kaikki oli valmista. Rakennustyöt tehtiin miltei kokonaan talkoilla ja jos joku olisi joutanut pitämään tilastoa talkootunneista, olisi luku varmaankin ollut viisinumeroinen. Kyläläisten yhteisten ponnistusten tuloksena meillä on tukikohtanamme paloasema, josta voimme vieläkin olla ylpeitä. Myöhemmin on kunnostustöihin saatu kunnalta avustusta mm. Lämmityslaitteiden hankintaan ja viimeksi katon uusimiseen, mutta talkootyö on edelleenkin näytellyt huomattavaa osaa.
Vuonna 1947 palokunnalle saatiin vanha paloauto, se "Letukka", mutta sen merkitys jäi vähäiseksi jo huonon kuntonsa vuoksi. Pahin tulipalo Sirolan toimikaudella sattui 28.10.1944 n. Klo 22 räjähdysmäisesti syttynyt Heinämäen päärakennus, jossa kaksi lasta menehtyi. Toinen huomattava palo oli Hautalan päärakennuksesta 9.7.1940 aamupäivällä syttynyt, jossa ei tosin menetetty ihmishenkiä, mutta kuivuuden, kovan etelätuulen ja räjähdysten myötä levisi polttaen kaikkiaan 8 eri rakennusta. Myös kurssimuotoista koulutustoimintaa oli jo 40–50-luvuilla. Lahden Seudun Palopäällystökerho järjesti erilaisia kursseja ja ainakin moottorimies- ja joukkueenjohtajakursseja käytiin siellä suorittamassa.Keväällä 1937 Sirola ryhtyi pitämään paloharjoituksia pojille.
Sulkeisharjoituksia, miesvoimaruiskun ja letkunselvitystä, vesiketjunharjoittelua ja jatkotikkaiden selvitystä käsitti silloinen toiminta olemassa olevan kaluston puitteissa. Innostus oli suuri ja poikia runsaasti mukana. Kesällä 1939 otetussa valokuvassa seurantalon portailla näkyy, että jo silloin pojilla palokuntapuserot ja – lakit. Saman vuoden syksyllä, juuri talvisodan kynnyksellä poikaosasto järjesti pikkujoulun ja seuratalolla ei tiettävästi ole milloinkaan ollut niin mahtavaa tungosta. Kaluston lisääntyminen talvisodan jälkeen toi uusia ulottuvuuksia myös poikaosaston toimintaan. Osaston jäseniä oli myös jo aiemmin mainitun
Hautalan palon sammutustyössä.
Jatkosota hiljensi poikaosaston toimintaa ja osa alkuperäisistä jäsenistä oli jo miesten töissä " siellä jossakin ". Rauhan palattua valtaosa pojista oli jo siirtynyt miesten riveihin ja kun palokunta oli kovasti työllistetty paloaseman rakentamisessa, varojen hankinnassa jne, jäi poikatoiminta vähäisemmäksi.Merkittävää kohennusta palokunnan ja myös poikaosaston toimintaan saatiin, kun tänne sijoitettiin 60-luvulla kirkonkylässä jo hylätty paloauto Ford vuosimallia -36. Opettaja Sirola oli eläkkeelle jäätyään muuttanut pois ja palolautakunta oli v. 1958 valinnut sammutuspäälliköksi Pennalan palopiiriin Orimattilan VPK: n hallituksen jäsenen Oma Lammin. Hän toimi myös sihteerinä vv. 1963 -1966 ja puheenjohtajana vv. 1967–1973 Orimattilan VPK:ssa. Suoritti maalaiskuntien palopäällystökurssin 1964 ja toimi Pennalan VPK:n päällikkönä vv. 1972 – 1990.Kun tänne vuonna 1966 saatiin uusi moottoriruisku "Kääpiö-Esa" alkoi myös poikatyössä todella tapahtua. Pennala voitti kyläosastojen välisen kalustokilpailun, jossa pojat tietenkin olivat mukana. Sitä seurasi Uudenmaan läänin itäisen piirin ja läänin mestaruus kalustokilpailussa sekä kuudes sija valtakunnallisessa loppukilpailussa.Vuonna 1967, poikaosaston täyttäessä 30 vuotta, Uudenmaan läänin poikaosastojen mestaruuskilpailut olivat Pennalassa, eikä kotijoukkue ollut yhtään "vieraskorea". Myös kyläosastojen välinen ja piirin kalustokilpailut olivat voittolistalla. Valtakunnallinen loppukilpailu on vain joka kolmas vuosi, mutta sen sijaan Pennalan poikaosasto oli Otaniemessä Nuoriso -67 näyttelyssä esittelemässä palokuntapoikatyötä.Seuraavana vuonna kisat käytiin muutoin vanhalla rutiinilla, mutta läänin kisoissa kalustokilpailu epäonnistui, ei tullut tulosta lainkaan. Sen sijaan tietokilpailussa, joka oli myös ohjelmassa, tuli ensimmäinen sija. Se ei pokia kuitenkaan oikein tyydyttänyt. Kalustokilpailu se olisi ollut jotain.
Huomattavasti nuorennetulla joukkueella vuonna 1969 tuli jälleen piirin kisojen voitot sekä kalusto- että tietokilpailussa. Läänin kisoissa saavutettiin kolmas sija kalustokilpailussa ja toinen sija tietokilpailussa.
Vuonna 1970 Pennala voitti poikien mukana ollessa kyläosastojen välisessä kalustokilpailussa "koko potin", kolme ensimmäistä sijaa. Piirin poikien kalusto- ja tietokilpailluissa tuli voitot ja läänin kisoissa kummassakin toinen sija.Seuraavana vuonna pojat voittivat jälleen piirin kalusto- ja tietokilpailut. Kalustokilpailusta piti tosin protestoida. Läänin tietokilpailussa saavutettiin kolmas sija.
Vuonna 1972 ei kalustokilpailuun osallistuttu. Piirin tietokilpailun voiton lisäksi tuli läänin tietokilpailussa kolmas sija samalla pistemäärällä voittajan kanssa. Kolme ensimmäistä sijaa ratkaistiin arvalla.
Vuonna 1973 ei ainakaan meille kantautunut mitään tietoja piirin poikatoiminnasta, mutta osaston toiminta oli muuten hyvin vilkasta. Uudenmaan läänin poikaleireillä oli osallistujia Pennalasta lähes joka vuosi koko 1970- luvun ajan ja pojat pärjäilivät leirin kilpailuissa ihan hienosti
Kun poikaosasto vuonna 1977 täytti 40 vuotta, juhlivat pojat sitä voittamalla läänin leirin tietokilpailun selvällä piste-erolla, vaikka osallistujana oli mm. valtakunnan mestari Valkon VPK. Vuosittain oli tilastoissa noin 50 tilaisuutta, ja tällöin oli myös tyttöjä jossain määrin mukana, tosin epävirallisesti. Säännöt kun eivät tunteneet silloin vielä nuoriso-osastoa. Tähän päästiin sääntömuutoksen myötä vasta 80-luvulla.
Kun syksyllä 1983 nuoriso-osastoon otettiin uusia jäseniä, ilmoittautui 10 tyttöä ja 10 poikaa. Tällöin tulleista pojista ei ole enää toiminnassa mukana ketään, mutta tyttöjä on vielä useita, mm nuoriso-osaston johtajana ja apulaisjohtajana. Tytöt nimitettiin osastonjohtajan tehtäviin varsin nuorina, 15v. ja todettiin että koulutus puuttuu. Koulutus on sitten hankittu ja lisäksi vielä sammutusmieskoulutus. Nykyinen vakanssinhaltija on käynyt myös yksikönjohtajakurssit I ja II, ja hänen varsinainen vakanssinsa on palokunnan koulutuspäällikkö.
Nuoriso-osaston toiminta on viime vuosina ollut koulutuspainotteista. Osaston sisäinen 3-osainen vuosikilpailu kuuluu kyllä rutiiniin ja ulkopuolisissakin kilpailuissa on käyty vaihtelevalla menestyksellä.
Nuorisotyöllä on ollut hyvin huomattava merkitys palokunnassa. Suuri osa jäsenistöstä on aloittanut poika- tai nuoriso-osastossa, mm. koko nykyinen päällystö.
Lahden palopäällystökerhon 40-50 luvuilla aikuisille järjestämä kurssimuotoinen koulutus kun valitettavasti loppui, jäi koulutus sen varaan mitä kirkonkylässä käytiin ja omin voimin järjestettiin vähäisessä määrin. Vaatimaton kalustokaan ei juuri innostanut. Vasta "vanhus" ja uusi Kääpiö-Esa moottoriruisku vuonna 1966 paransivat jonkin verran motivaatiota. Koulutus ei myöskään ollut suosittua aikuisten silmissä, se oli "lapsellista", vanhoillista, sotilaallista jne. Määrärahojen niukkuus rajoitti myös toimintaa ja voimavaroja oli käytettävä varojen hankintaan.Valtiovallan nykyiset koulutusvaatimukset ja uudet kurssit peruskoulutukseen ovat erinomainen asia. Se on ilmeisesti ollut omiaan innostamaan palokunnan jäseniä koulutukseen. Myös asenteet ovat tuntuvasti muuttuneet koulutusystävällisemmiksi.
Kääpiö-Esan myötä myös aikuisten kalustokilpailuissa alkoi tulla menestystä. Orimattilan kyläosastojen välissä kilpailuissa Pennala oli jatkuvasti I, usein II, III ja IV:kin niin pitkään kun kilpailuja pidettiin. Ne loppuivatkin lopulta siihen, kun muilta osastoilta loppui motivaatio.
Vuosina 1972-86 palokunta järjesti "Pennalan hiihdot" palokunnan jäsenille ja Pennalan kyläläisille. Parhaimmillaan oli osanottajia jopa 63 kerralla ja vilkkaimpana talvena olivat viidet kilpailut. Vuoden 1986 jälkeen ei katsottu olevan enää niin paljon harrastusta murtomaahiihtoon, että kisoja olisi kannattanut jatkaa, "alamäkihiihto" oli tullut muotiin.Kun Pennalan koululle valmistui uusi voimistelusali vuonna 1979 on sitä hyödynnetty pelaamalla siellä lentopalloa. Tila on tosin 4 metriä lyhyt, 2 metriä kapea ja ainakin 3 metriä puuttuu korkeudesta, mutta me pelaamme vain fyysisen ja psyykkisen kunnon ylläpitämiseksi. Valmentajaankaan ei ole. Salivuoroja on ollut myös palloiluhallilla. Lentopallojoukkue juhlisti sadatta toimintavuottamme voittamalla Orimattilan pitäjäsarjan oman ryhmänsä ja kaikki 9 ottelua. Menestys ei suinkaan ollut ensimmäinen, vaan hyviä sijoituksia on tullut aina vuodesta 1984 jolloin pitäjäsarjaan on osallistuttu.
Erilaisia palokuntakohtaisia palkintoja on kerääntynyt enemmän kuin yhteen palkintokaappiin mahtuu.
Palokuntien toimintakaan ei pyöri ilman rahaa. Ei edes vapaaehtoisten palokuntien. Kunnan myöntämät määrärahat kun ovat varsin niukkoja, viranhaltijat eivät suosineet vapaaehtoisia palokuntia, eikä muitakaan rahoituslähteitä ollut näköpiirissä, perustettiin Orimattilan VPK:n huvitoimikunta, johon kaikki kyläosastot tulivat mukaan. Tämä aloitti toimintansa 60-luvun alkupuolella bingolla ja myöhemmin järjestämällä tansseja. Toiminta olikin sitten niin tuottoisaa, että Orimattilan VPK sai näillä varoilla miehistöauton ja yhtä ja toista muutakin, kyläosastot saivat myös kalustotäydennystä ja käyttövaroja. Huvitoimikunnan toiminta loppui 1974.
Pennalan VPK hankki näillä varoilla puhelinhälytyslaitteen, joka hälytti 15 palokuntalaisen puhelimet yhtä aikaa ja käynnisti myös sireenin, kun avuntarvitsija soitti hälytysnumeroon. Parhaimmillaan Ford-vanhus oli liikkeellä jo ennen kuin sireeni ehti pysähtyä. Se pyöri silloin puolitoista minuuttia. Tämä oli tietysti liian hyvä. Kun palolautakunnan mielipide hankinnasta jäi kysymättä; se kun oli tiedossa, on tästä kuulunut kommentteja vielä aivan viime aikoinakin. Hälytysasia on tullut sittemmin oikeaan järjestykseen kun kunta järjesti aluehälytyskeskuksen hoitamaan hälytykset ja liitti meidän puhelinhälytyslaitteemme omaan järjestelmäänsä. Tästä siirrosta ei sitten löydy minkäänlaista mainintaa Pennalan VPK:n pöytäkirjoista. Nyt homma sitten toimii laillisesti. Siten että Pennalan VPK hälytetään 8, jopa 12 minuuttia sen jälkeen kun Orimattilan VPK on saanut hälytyksen Pennalassa sattuviin paloihin, muuhunhan meitä ei hälytetäkään. Onko tämä ollut lain säätäjän tarkoitus? Ei varmaankaan.
Pennalan VPK hankki omin varoin myös nyt käytössä olevan Land-Rover paloauton ja kaikkiaan on itse hankituin varoin saatu kalustoa ja varusteita n. 30000 markan edestä, joka nykymarkoissa olisi tietenkin jo vallan muuta, ehkä 60000. Toiminnan ylläpitoon on käytetty myös kymmeniätuhansia markkoja, mutta sitä vartenhan rahaa on hankittu, että palokunta voisi toimia.
Kunnan myöntämät määrärahat ovat viime vuosina lisääntyneet ilahduttavasti ja tälle vuodelle on myönnetty jopa niin runsaasti, että omien varojen hankkiminen ei ole aivan välttämätöntä. Tarpeitahan tietysti aina löytyy. Jos näin jatkuu, niin on todettava, että kunnan viranhaltijain ja päättäjien keskuudessa on tultu siihen päätelmään, että Pennalan VPK on tarpeellinen ja hyödyllinen. Ja onhan sijoitus toki edullinenkin. Kun yhden miehen jatkuvan lähtövalmiuden ylläpito (palkattuna) maksaisi yli kymmenkertaisesti sen minkä koko palokunta tänä vuonna kalustoineen ja varusteineen, sekä paloasemineen.
Vuonna 1972 kun alettiin pitää pöytäkirjaa ja laatia vuosikertomuksia voidaan näistä myös seurata järjestelmällisesti tärkeimpiä tapahtumia.
Heinäkuussa 1973 syttyi selvittämättömissä oloissa Hevosniityn navetta. Talonväen ja lähimpien naapureidenkin ollessa pois kotoaan, palo pääsi etenemään niin pitkälle, ettei rakennuksen pelastamiseksi ollut mitään tehtävissä ja muutama eläinkin menehtyi. Vaikka Pennalan VPK yhden "haamulähdöistään" tekikin, voitiin palopaikalle saavuttua todeta kohde menetetyksi ja päärakennuksen varjelussakin olisi täysi työ. Se kuitenkin onnistui. Ilman Pennalan VPK:n toimintaa sekin olisi todennäköisesti palanut.
Neljä muuta hälytystä oli samana vuonna. Paloasema sai myös uudet ikkunat ja yhdistysrekisterivirastoon lähetettiin ns. perustamisilmoitus ja säännöt vahvistettavaksi 11.10.Seuraavana vuonna 1974 ei sitten ollutkaan yhtään hälytystä. Sadekesähän se olikin. Jo aiemmin mainittu puhelinhälytyslaite valmistui ja saatiin käyttöön 7.10. Poikaosasto oli voimissaan. Vahvuus oli 32 poikaa.
15.5.1975 palokunta täytti 85 vuotta ja sitähän juhlittiin. Moni kyläläinen vielä muistaa ne pirskeet. Virenojan tiilitehdas paloi juhannusaattona jokseenkin perusteellisesti, eikä ole sen jälkeen enää toiminut. Muutamat Pennalan VPK:n jäsenet olivat tällä hälytysmatkalla jopa 15 tuntia. Poikatyönjohtajakurssi pidettiin Pennalan VPK:n järjestämänä ja 5 jäsentä suoritti sen. Pennalan Vapaaehtoinen Palokunta ry. Merkittiin yhdistysrekisteriin ja hyväksyttiin säännöt 16.6.
Vuosi 1976 oli rauhallinen. " hälytystä, joista vain toinen omaan kylään.Vuonna 1977 ei ollut yhtään hälytystä. Poikaosasto täytti 40 vuotta ja sitä juhlittiin pikkujoulun yhteydessä. Tilaisuutta kunnioitti läsnäolollaan Suomen Palontorjuntaliiton koulutusohjaaja Eero Peltonen ja toi liiton lahjana kiertopalkinnon nuorten kilpailtavaksi.
Vuosi 1978 toi sitten suruviestin. Kunniapäällikkömme, poikaosaston perustaja, opettaja Leo Sirola siirtyi ajasta iäisyyteen 20.3. Siunaustilaisuudessa Tampereella oli palokunnan 5 henkinen lähetystö laskien kukkalaitteen ja palokunnan päällikkö piti muistopuheen.
Toisen aktiivijäsenen, Veikko Rannan aika täyttyi yllättäen 27.3. Siunaustilaisuudessa oli runsaasti palokunnan jäseniä. Ford-vanhus, mallia -36 pääsi vihdoin ansaittuun vanhuuden lepoon ja tilalle hankittiin tuo "lantikka". Se rakennettiin ja varustettiin paloautoksi talkoilla ja se on edelleenkin täysin käyttökelpoinen. Jäsenmäärä oli vuoden lopulla 119.Helmikuussa 1979 suorittivat sisäasianministeriön ja Uudenmaan lääninhallituksen paloviranomaiset tarkastuskäynnin Pennalan paloasemalla ja tässä yhteydessä kehottivat Orimattilan kuntaa solmimaan Pennalan VPK:n kanssa sammutussopimuksen. Aloitteitahan oli meidän taholtamme tehty jo useita vuosia aikaisemmin, mutta nyt sitten alkoi tapahtua. Loppuvuodesta neuvottelut käynnistyivät. Hälytyksiä oli 3. Kokonaisjäsenmäärä oli edelleen 119.
Sammutussopimus tuli voimaan 1980 vuoden alusta. Sopimustekstiä pidettiin korkeintaan välttävänä, mutta kun parempaankaan ei silloin näyttänyt olevan mahdollisuutta, päätti VPK:n hallitus hyväksyä sen, toivoen, että myöhemmin tulisi tilaisuus korjauksiin. Hälytyksiä 3. Kokonaisjäsenmäärä kipusi jo 126:een, joista 39 oli kannattajajäseniä.
Vuonna 1981 oli jälleen kolme hälytystä. Muuta toimintaa oli siinä määrin, että osallistunut jäsenmäärä oli 883, miestuntimäärä 1727 ja eri tilaisuuksia yht. 122. Mm kunnossapito puuttuu tilastosta. Kokonaisjäsenmäärä oli jo 131, joista miehiä 62, naisia 11, pokia nyt vain 9.
Vain yksi hälytys, autopalo, oli vuonna 1982, muutoin toiminta kulki entistä rataa. Pennalan perinnepäivään osallistuttiin mm. järjestysmiestehtävissä. Kunta luovutti käyttöömme palopostikaluston. Pennalaan, kun oli rakennettu vesijohtoja ja kaksi palopostiakin. Myös sammutusvarustus kuudelle miehelle saatiin kunnalta, sekä pelastusnaru.
Onnekas oli vuosi 1983. Ei yhtään hälytystä. Muutoin toiminta kulki jo totuttua latua.
Samoin kävi vuonna 1984. Yksi hälytys koristi tilastoa, mutta sekin oli "savua ilman tulta". Tuli kun pysyi siellä missä pitikin, lämmityskattilassa. Sen toimintahäiriö levitti savua V. Mäkelän puusepäntehtaan tiloihin ja aiheutti hälytyksen. Toimintaan osallistunut jäsenmäärä oli 996, miestuntimäärä 2015.Vuonna 1985 oli myös vain yksi hälytys, P. Koskisen navetta paloi 11.3. AHK vastaanotti hätäilmoituksen klo 2.03 ja hälytti Pennalan VPK:n 2.15!! Pennalan paloasemalta kohteeseen on matkaa vajaa kaksi kilometriä. Jotain käynnistysvaikeuksia, ajattelimme. Olihan AHK vasta tullut kuvaan mukaan meilläkin.
Ajatuksemme oli kuitenkin toiveajattelua, vikahan löytyi vallan muualta. Toinenkin yllätys koettiin. Palopostista, joka nyt oli ensi kertaa käytössä, saatiin vain murto-osa vesimäärästä, joka meille oli ilmoitettu pumppujen tehoksi. Kaluston parannuksena kunta luovutti käyttöömme vanhan Kääpiö-Esa moottoriruiskun tilalle kaksi kertaa tehokkaamman uuden Teho-Esa moottoriruiskun.
Uusi kunnanpalopäällikkö ja kunnan vanhimman sammutusauton siirto Pennalan VPK: n käyttöön sävyttivät vuotta 1986. Kaksi hälytystä, molemmat V. Mäkelän puusepäntehtaan purusiilolle. Muutoin toiminta sujui entiseen tapaan.
Hälytyksiä oli 8 kertaa vuonna 1987. Sammutustyökurssin kävi 5 palokunnan jäsentä. Hannu West edusti suomen palontorjuntaliittoa Nuoriso-osaston 50–vuotisjuhlassa 23.5. Sammutussopimus kunnan kanssa uusittiin" könttäsumma" periaatteelle ja eräiltä muiltakin osin. Toimintaan osallistujamäärä 1258, henkilötuntimäärä 2529.Vuonna 1988 hälytettiin Pennalan VPK 5 kertaa. Sammutustyökurssin kävi 4 jäsentä. Erilaisilla muilla kursseilla oli myös useita jäseniä.
Näkyvin tapahtuma vuonna 1989 oli paloaseman katon uusiminen. Kunta myönsi tähän 10000 markan määrärahan ja talkootyötä tehtiin katolla lisäksi 96 tuntia. Hälytyksiä oli 3. Palokunnan jäsenistä 13 kävi erilaisia lisäkursseja ja sisäistä koulutusta lisättiin tuntuvasti. Tähän loi mahdollisuuden sammutussopimuksen muutoksen myötä saatu lisääntynyt määräraha.
Jos yhteisymmärrys kunnan kanssa jatkuu, mikä on toivomuksemme, on palokunnalla mahdollisuus keskittyä varsinaiseen tehtäväänsä ja ennen kaikkea yhä lisääntyvien koulutusvaatimusten edelleen täyttämiseen.
Palokunnan toimintahan on useiden henkilöiden saumatonta yhteistyötä. Kun tässä on jo aikaisemmin on kerrottu päälliköistä ja he kun eivät yksin ole palokunta, on syytä mainita myös joitakin eniten toimintaan vaikuttaneista henkilöistä.
§ Esko Mäkelä, liittynyt 1963 poikaosastoon; Orimattilan VPK:ssa mm. puheenjohtaja; Palolautakunnan jäsen; Apulaispäällikkö 1973- ; Sihteeri 1975-79; Puheenjohtaja 1979-85 ja 87-89; Yksikönjohtajakurssi 1983; ym.
§ Urho Turpeinen, liittynyt 1942; Kalustonhoitaja 1972; Poikatyön ja joukkueenjohtaja 1973; Apulaispäällikkö 1973- ;Varapuheenjohtaja 1985; Puheenjohtaja 1990.
Puheenjohtajina ovat toimineet edellä mainittujen lisäksi Martti Mäkelä vv. 1972-74, Olavi Kivistö vv. 1975-1978, Aimo Mattila 1986. Sihteerinä Juha Kiri vv. 1979-81, Teuvo Kostian vv. 1982-87, Anne Huotari vv. 1988-89.
Mikä on sitten se palokunta-aate joka pystyy ylläpitämään vapaaehtoista palokuntaa? Se voidaan kiteyttää neljään sanaan: "´Hädässä olevan lähimmäisen auttaminen".
Tämän historiikin on kirjoittanut Pennalan Vapaaehtoinen Palokunta ry:n 100-vuotis juhliin 15.5.1990, nykyisin Pennalan VPK:n kunniapäällikkönä oleva Oma Lammi